Wow! Nyt on taas yksi ihana kisareissu takana lisättäväksi kultaisten muistojen joukkoon. On se kyllä hienoa, että on mahdollisuus hakea oppia omaan tekniikkaansa muualtakin. Samalla kun kehittää itseään, saa tutustua uusiin ihmisiin ja tavata vanhoja tuttuja aikaisemmista kisoista. Oppii myös tuntemaan paremmin omia seuralaisiaan ja yhteishenki paranee!! :) Niin, yritän rohkaista muitakin mukaan kokeilemaan omaa osaamistaan ja pitämään hauskaa. Siksi kerron teille taas yhden mukaansa tempaavan tositarinan. Tarina alkaa Joensuusta...
Ei-niin-kauan siten ei-niin-kaukaisessa galaksissa valmistauduimme perinteiden mukaisesti kisamatkaan. Urheilutalon kaapista haalittiin mukaan suojia -ja tällä kertaa ainakin ihan tarpeeksi paljon. Kaikki sankarimme olivat koossa noin puoli kuuden aikaan illalla, ja niin pääsimme vihdoin lähtemään kohti päämääräämme. Kulkuvälineinä oli aikaisemmaltakin reissulta tuttu minibussi ja Arin vanhempien henkilöauto (kiitos auton lainasta!). Minä, Kristiina “Skige“ P., Ville L. ja kohta mustavöinen Ari L. olimme onnekkaita -jos sallitte ilmaisuni ;) - kun matkasimme koko matkan henkilöautolla (jossa oli mm. vakionopeuden säädin ja kaikki pelit ja vehkeet CD-soittimesta lähtien). Minibussin kyytiin hyppäsivät Susanna K., Janne K., Timo V., veljekset Jirka ja Jere L. sekä sisarukset Milla, Miikka ja Olli H.
Mielenkiintoakin menomatkalla riitti; Pysähdysten jälkeen ja niitä ennenkin minibussin ovea ei aina saatu auki, kun se oli jäätynyt kiinni. Yleensä siinä vaiheessa ovi viimein saatiin riuhdottua auki, kun porukka hermostui ja yritti kompiä peräovesta kyytiin. Pakkasta ulkona oli ainakin viisitoista astetta, ja kuulemastani päätellen minibussissa ei todellakaan päässyt tulemaan ainakaan liian kuuma. Suunnistuskin oli kympin arvoista ottaen huomioon ettei kellään ollut karttaa mukana. :)
Hämeenlinnassa alkoi yöpymispaikan etsiminen, joka oli onneksi totuttua lyhyempi. Minä ohjeita antajan paikalla heräsin unesta, vaikkei minusta kyllä senkään jälkeen ollut enempää apua :). Ville soitti apuja, ja pitkän siitä-sitten-sinnepäin selostuksen jälkeen lähdimme ajamaan hieman sattumanvaraisesti. Mutta, me joka tapauksessa löysimme oikealle urheiluhallille! Mietin silloin että pitäisi varmaan tehdä lottorivi ensiviikoksi.
Yöpyminen oli järjestetty siis samalle urheiluhallille, jossa kisatkin olisivat seuraavana aamuna. Olipa muuten aika hyvä juttu, niin sai rauhassa nukkua aamulla. Eikä tarvinnut pelätä ettei minibussi lähtisi käyntiin. ;). Me 13 soturia jakaannuimme kahteen pukuhuoneeseen. Osa haali itselleen penkkejä, joiden päälle he sitten levittivät makuupussit. Minähän en mitään penkkiä tarvinnut, enkä makuualustaakaan. Saatoin kyllä aamulla olla erimieltä nukuttuani pitkältä tuntuvan yön kylmällä lattialla makuupussissani kaivaten enemmän vaatetta päälle. :) Timo kuunteli vielä Children Of Bodomia iltamusiikiksi.
Aamulla herätyskello soi kahdeksalta. Aamupalan ja muiden aamutouhujen aikana Ville kävi ilmoittamassa meidät kisoihin. Kun vihdoin siirryimme katsomoihin istumaan, oli ihmisiä lapannut sisään jo sen verran, että piti oikein etsiä paikkaa minne kaikki mahduimme. Kymmenen maissa oli sääntöleiri, jonka aikana alkoi päästä kilpailufiiliksiin. Minulla oli uusi suunnitelma, jotta pärjäisin otteluissa; kuuntelisin Survivorin Eye Of The Tiger:ia ennen omia matsejani. En silloin osannut arvatakaan miten hyvä keino se oli..
Tuomareiden ottelut olivat ensiksi. Sitten vain odottelimme omia ottelulistoja ja sen jälkeen niiden alkamista. Salissa oli yhteensä kuusi kenttää ja kaksi katsomoa. Opettaja Young Suk saapui myös seuraamaan kisoja. Lämmittelimme ja treenasimme yhdessä vaihtelevalla joukolla. Potkimme mitceihin ja kikkailimme kaikenlaista tapamme mukaan. Oli ihana nähdä tuttuja aikaisemmista kisoista.
Mainitsen vaikka Inkan Helsingin Han Moo Do:sta, joka oli uskaltautunut omasta seurastaan tulemaan yksin kisoihin. Terveisiä vain sinnepäin, jos luet tämän! Vinkkinä muillekin, että kannattaa mennä tekemään tuttavuutta muistakin seuroista olevien kanssa. Olen huomannut, että kaikki hanmoodolaiset ovat tosi mukavia.
Kannustimme seuralaisiamme otteluissa ja Ville toimi välillä kameramiehenä. Tein myös muuten Miikalle tosi hienot ranskanletit ;). Ja laitoin Timolle pompulalla sellaisen otsatöyhtön ;D. Mulla oli tosi hyvät fiilikset ennen otteluita ja niiden jälkeenkin. Voin sanoa ensimmäistä kertaa, että ei jännittänyt melkein yhtään! Sovimme Skigen ja Villen kanssa tarjoavamme kinder -munan jokaiselle, joka saa tehtyä heiton ottelussa. Aikaisemmin tämä on ollut Heikin (Koreassa olevan mustan vyömme) juttu, mutta koska hän ei ollut mukana, piti meidän luoda vähän fiilistä :). Kisat oli muuten järjestetty kiitettävän hyvin, mutta tuomareiden ruokatauko venähti puolitoistatuntiseksi. Vaikka tämä kyllä sallittakoon ottaen huomioon, että tuomarit -niin kuin meidän Ari- tekivät pitkän raskaan päivän omasta vapaasta tahdostaan.
Omassa ottelussani tuli tosi kiva olo, kun kuuli muiden kannustavan reunalla :D. Oikeestipa, se oli aivan mahtavaa!! Ja matsaaminenkin tuntui tosi kivalta. Siitä johtuen -tai himostani kindereihin ;) - sain molemmissa otteluissani heitettyä kerran vastustajan. Sain heitoista pisteet ja voitin niillä ottelut. Sain siis ensimmäisen ottelu kultani!! Se oli huippu hetki, olivathan nämä kymmenennet kisat Han Moo Do -urallani, ja ensimmäiset joissa sain sen kirkkaimman mitalin ottelusta :). Loppusaldo seuramme haalimissa mitaleissa taisi olla 4 kultaa, 5 hopeaa ja 3 pronssia, ellen ole aivan väärässä. Joensuun seura voi siis olla ylpeä kisasaavutuksista :).
Kisajärjestelyistä vielä kiitosta sen verran, että minulla ainakaan ei ole tietoa, että palkinnot olisivat loppuneet kesken :). Takaisin päästiin lähtemään jo joskus kuuden jälkeen. Käytiin kaupungilla vielä pizzoilla ja kebabeilla. Ruoka kyllä maistuikin pitkän päivän jälkeen. Ehkä seitsemältä lähdettiin kotia kohti. 13 soturia olivat suorittaneet tehtävänsä kunnialla, edessä olisi vain synkkä ja vaarallinen kotimatka. Taaskin selvisimme suuremmitta harhailuitta oikealle tielle, joka veisi meidät kotia.
Henkilöautossa yritimme pysyä hereillä, mutta ponnisteluista huolimatta muut paitsi Ari - onneksi ei hän :) - nukahdimme väsyneinä. Piti meitä vähän ravistella jossain vaiheessa, että kuskille riittäisi juttuseuraa. Pitää vielä kirjoittaa kiitokset Artolle, joka jaksoi ajaa minibussia molempiin suuntiin. Kiitos kuskeille! Joensuussa olimme ehkä joskus kahden aikoihin yöllä. Ari kävi heittämässä minut vielä Reijolaan, niin pääsin kaivautumaan peiton alle. Sen pituinen se.